Konduktöörit valmiina. Junamatka voi alkaa.
Kalastaja Jenisei-joella. Krasnojarsk.
Auringonlasku Olkhonin saarella Baikalilla.
CCCP-jäätelöä.
Sankarit, Skovorodino.
Skovorodinon rautatieasemalla.
Taukopaikka matkalla Jakutskiin.
Taukopaikan täti.
Jakutskin tie.
Lauttaa lastaamassa.
Kolyman valtatie. Verhojansk.
Puolimatkassa Magadaniin.
Ikiroudan päälle rakennettaessa tarvitaan omat kikkansa. Jakutsk.
Auringonlasku Ust-Nerassa. Kolyman vuoria.
GULAG-uhrien muistomerkki, Ust-Nera.
Kolyman valtatien varrella on hiljaisia kaupunkeja.
Susuman on tylyin kaupunki missa olen ollut. Kolyman valtatien varrella.
Hotelli Susuman.
Putinille haastaja.
Orjarannikko. Ranta jonne GULAG-vangit saapuivat Magadanissa.
GULAG-uhrien muistomerkki Magadanissa.
Magadanin kauneutta.
Maisema Amur-joelle Habarovskissa.
Baari Habarovskissa.
Papukaija, Habarovsk.
Vladivostok.
Siltatyömaa, Vladivostok.
Amerikkalaisturisteja hyvästelemässä, Vladivostok.
9288 kilometriä Moskovasta, Vladivostok. Junamatka on päättynyt. Blogi jatkuu taas kunhan matkat jatkuvat. Luultavasti ensi syksynä.
]]>Tata kysymysta pohdin, kun kaannyn Aleutskajakadulta porttikongiin.
Porttikongista ylospain on Yul Brynnerin synnyinkoti. 1950-70-luvuilla amerikkalaisissa elokuvissa sankareita ja kovanaamoja naytellyt kaljupaa on kotoisin Vladivostokista.
Porttikongin kulmalla sijaitsee - parturi. Veikkaan etta siina osataan ainakin ajaa tyylikas kalju.
Nyt onkin jo tullut vinkkeja alun kysmykselle. Port of New York on Brynnerin ainoa elokuva, jossa hanella oli tukkaa paassa. Elokuva on myos miehen ensimmainen, vuodelta 1949.
- - -
Puolen miljoonan asukkaan Vladivostokissa on kuhinaa. Kaupunki valmistautuu ensi vuonna pidettavaan Aasian ja Tyynenmeren maiden huippukokoukseen. Niinpa kaupunki on paikoin pelkkaa rakennustyomaata.
Vladivostok perustettiin 1860. Kaupungin rakensivat silloin lahinna kiinalaiset.
Nyt kaupunki kuhisee jalleen kiinalaisia. Piikkaamassa betonia, palottelemassa rallakalla katukivia, rakentamassa hulppeaa siltaa Russki-saarelle.
Kaupunki nayttaa muutenkin kansainvaliselta. Kaupungin ydinkeskustassa sijaitsevaan satamaan oli eilen rantautunut amerikkalainen loistoristeilija, jota paikallisetkin saapuivat joukolla ihmettelemaan.
Kaupunki oli taynna pienia turistiryhmia, joiden kunkin oppaat kantoivat numerokylttia. Taalla on myos saksalaisia turistiryhmia seka tietenkin japanilaisia.
Perustamisen jalkeiset ensimmaiset vosikymenet Vladivostokilla oli paljon kiinteammat suhteet esimerkiksi Shanghaihin ja Hongkongiin kuin Moskovaan. Naapuriensa avulla Vladivostok myos pyristeli kommunisteja vastaan lokakuuhun 1922 asti.
Sittemmin kaupunki suljettiin taysin ulkomaalaisilta. Vasta Neuvostoliiton tuhouduttua tanne paasee taas. Esimerkiksi ihmettelemaan nevostoskellusvenetta.
Rautatie tanne saapui 1891. Bloginpitaja vahan myohastyi mutta tilanne on korjattu. Kuparinen kyltti 9288 kertoo matkan Moskovasta. Paatepisteen.
]]>Hetken naytti jo hankalalta.
"Technical problems", sanoo virkailijanainen Magadanin lahtoselvityksessa.
Han soittaa jollekin, katsoo lippuani, puistaa paataan. Siirtaa lippuni ja passini sivuun, nayttaa sormella etta siirryhan hetkeksi sivummas.
Kaksi tuntia myohemmin nojaan edelleen seinaan hieman "sivummalla". Muut matkustajat ovat jo paasseet lampimammalle puolelle odottamaan koneen lahtoa. Ulkona paukkuu pakkanen ja pureva tuuli tuo sita sisaan. Takkini ja lakkini ovat lampimasti pakattuina rinkassa.
Lopulta, vahan ennen kuin meinaa menna hermo, saan koneeseennousukorttini ja passini. Rinkkani lahetetaan ruumaan. Olen vapaa siirtymaan turvatarkastukseen ja koneeseen. Bisnesluokan paikalle, kaiketikin jonkinlaisena lohdutuksena.
Jo kolme paivaa aikaisemmin olin pelastya. Kun tarkistin lippujen saatavuutta travellinkin sivuilta, siella luki etta ei vapaita paikkoja. Eika Magadanista poistumiseen ole paljon vaihtoehtoja.
Onneksi tana paivana sentaan on vaihtoehtoja, toisin kuin GULAG-kaudella.
Magadanissa on yksi matkatoimisto, joka loysi minulle lipun. Joka lopulta kelpasi. Thanks Anna. With some problems I was able to get a flight to Khabarrovsk.
Toisaalta eivat Magadanista kaikki tanaankaan pois lahde vaikka paasisivat. Kaupungin asukasluku on Neuvostoliiton hajoamisen jalkeen pudonnut kolmasosan vahan yli 100 000:een.
Vadim Kozin on eras joka paatti jaada. Ehka joku teista tunnistaa Kozinin.
Kozin oli maineikas laulaja sotien aikaan. Han jopa paasi esiintymaan Churchillin syntymapaivajuhliin. Vain Bing Crosbylla oli yhta laaja suosio, sanottiin.
Churchillin tapaaminenko oli liikaa, mutta pian Kozin katosi suurelta yleisolta. Hanet tuotiin Magadaniin, jossa han joutui GULAG:iin.
Onnekseen Kozin paasi Magadanin teatteriin laulajaksi. Iltaisin han esiintyi teatterissa, yoksi han palasi joukkotelttaan. Vankitoveriensa seuraan.
Magadanin teatteri oli noihin aikoihin erinomainen, silla useita kulttuurialan huippuja karkotettiin Moskovasta. Stalin varmaankin piti heidan suosiotaan uhkaavana.
Kozin lopulta vapautettiin kymmenen vuoden vankeuden jalkeen. Han paasi kiertueille Siperiaan mutta ei Moskovaan asti. Myoskaan hanen nimeaan ei saanut mainita lehdissa.
Niinpa pitkalle 60-lukua suuri yleiso kuvitteli Kozinin kuolleen jo aikoja sitten. Han alkoi saada runsaasti kirjeita vanhoilta ihailijoiltaan, kun vihdoin selvisi etta mies on elossa.
Kozin esiintyi ja savelsi 90-luvun alkuun asti, jolloin han kuoli yli 90-vuotiaana. Han ei enaa halunnut muuttaa pois Magadanista, vaikka mikaan ei sita enaa estanyt.
Kozinin koti on nykyaan museona, jossa voi myos kuunnella hanen laulujaan.
Habarovskissa on erinomainen historian ja biologian museo, jota pidetaan parhaana Venajan kaukoidassa. Tsaarien ja kommunistien saavutukset kerrotaan, pienten heimojen elintapoja kuvataan, taytettyja elaimia on tiikereista karhuihin.
Mutta ei sanaakaan GULAG:sta, vaikka taallakin 50-luvulla vankileireilla asui enemman vakea kuin muuten kaupungissa yhteensa.
Magadanissa on useita muistomerkkeja. Kolyman alueella historia tunnutaan kerrottavan paljon todellisemmin kuin missaan muualla Venajalla.
Koskettavin on Magadanin ulkopuolella oleva kymmenmetrinen patsas, joka kauempaa nayttaa itkevalta miehelta. Lahelta voi todeta, etta silmien alla valuvat kyynelet ovat vankeja. Toinen silma on kuiva, mutta silman eteen vedetty risti muodostuu kaltereista.
Magadan ja Kolyma ovat Venajan Auschwitz. Tosin venalaisille sita ei kerrota.
- - -
Habarovsk on miellyttavin kaupunki, mita Venajalla olen tavannut. Hannu Jortikka ei tehnyt huonoa valintaa tanne tullessaan. Varsinkin kun joukkue voittaa.
"Hannu Jortikalle", nostaa isantani Jevgeni maljaa. Han esittelee Amur Habarovskin kausikorttiaan.
Harmi etta Jortikka ja Amur ovat vieraskiertueella kun olen habarovskissa. En paas etapaamaan valmentajaa enka nakemaan miten Jevgeni, Esa Tikkasen nakoinen mies, kokee pelin.
Areena on komea. Yritan sisaan.
"Et voi menna, halli on kiinni".
Mutta vain vilkaisisin ovelta.
"Njet. Siella valmistellaan konserttia, ei paase", vahtimestari pysyy tiukkana.
Habarovskiin satoi yolla ensilumi, joka paivan aikana suli pois. Amurilta kuitenkin puhaltaa hyytavasti.
Rannan terassit ja hiekkaranta ovat tyhjentyneet. Kesalla taalla lienee taytta.
Monta lenkkeilija nakyy sunnuntaiaamun rannalla, kun siella hiljaa kavelen. Ensimmaiset lenkkeilijat mita Venajalla olen nahnyt.
Lounasaika koittaa. Ehka tuonne: Doping Bar lukee isosti seinassa. Hotel Intouristia vastapaata.
]]>Takana on 42 paivaa. Itamerelta lapi Venajan. Kauas. Eraanlainen maraton tamakin.
Ulapalta tulivat GULAG-kuljetukset Stalinin aikana. Miljoonat vangit, joista vain harvat palasivat.
Nyt ulapalla odottaa rahtilaiva.
Kyykistyn meren rantaan. Jo lahes kuoliaaksi vaimentunut aalto pyyhkaisee sormiani. Vesi on jaakylmaa. Vieressa kiljuvat lokit muukalaista ihmetellen.
- - -
Kiirehdin Julian perassa koulun kaytavaa. Astun luokkaan, joka on taynna kymppiluokan oppilaita.
Olen juuri saanut kuulla olevani vieras, kertovani englannin tuntiaan viettaville koululaisille matkastani. Suomesta. Tai mista vaan. Mista oppilaat haluavat kuulla.
"Ville Haapasalo. Bodom. Nokia."
Ust-Neran koulun oppilaat tietavat jotakin Suomesta, kun kysyn. Oslo, he veikkaavat paakaupungiksi.
Ust Nera on Kolymskaja Trassan, Kolyman valtatien varrella. Jos loydat kartalta Jakutskin ja Magadanin ja piirrat niiden valiin viivan, Ust-Nera on viivan puolivalista jonkin verran pohjoiseen. Kumpaankin kaupunkiin matkaa on yli tuhat kilometria.
Teinit ovat teineja taallakin. Tytot ovat nuoria naisia, nayttavat samoilta kuin Moskovassakin. Vahva meikki kasvoissa, monen hame yltaa korkeintaan puolireiteen.
"Joka vuosi mietin pois muuttoa", sanoo Julia, englannin opettaja.
Kolmekymppinen Julia on taalta kotoisin. Suorastaan keskelta ei mitaan. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi han sai Ust-Neralta tukea opintoihinsa silla ehdolla, etta han lupautui tulemaan valmistuttuaan kolmeksi vuodeksi tanne opettamaan. Nyt Julialla on menossa seitsemas vuosi.
"Taalla minulla kuitenkin asiat ovat hyvin. Ystavat, hyva tyopaikka", Julia luettelee.
Talvi on ankara. Talvea 12 kuukautta, loput kesaa, kuuluu paikallinen sanonta.
Todellisuudessa lumi peittaa maata kahdeksan kuukautta vuodesta. Pakkasennatys on 71 astetta.
"Jos pakkasta on yli 50 astetta, lasten ei tarvitse tulla kouluun. Minun taytyy tulla silloinkin, Julia sanoo.
Kuusikymppisella Olgalla on kolme kultahammasta, nelja aikuista lasta ja kolme paivaa sitten taloon hankittu loytokoira. Pentu viela.
Ust-Nerassa olen majoittunut hanen luokseen.
"Miksei sinulla ole perhetta? Missa lapset? Kuka sinusta pitaa huolta kun vanhenet, Olga antaa kokeneemman ohjeita.
Elekielella. Sanakirjan avulla. Englantia han puhuu saman verran kuin mina venajaa.
Olgan asuttama talo on ruma niin kuin kaikki talot Ust-Nerassa. Mutta asunto on lammin, kotoisa, viihtyisa. Keittio ja kylpyhuone ovat lansimaiden tasoisia.
Olga valmistaa pelmeneja. Paistaa kananmunat johon annokseen han on lisannyt paksuja salamin viipaleita. Petaa lampiman petin vierashuoneen sohvalle.
Julian koulupaiva on ohi. Han tulee oppaakseni paikalliseen museoon, jossa on taytettyja elaimia, muun muassa karhu, valokuvia kaupungin historiasta siita lahtien kun GULAG-vangit sen rakensivat 1930-luvulla. Ja tietenkin osasto GULAG-esineita ja -tarinoita.
On vangin numero 1280 omistama lakki (joka on minun paahani aivan liian pieni), kuvia Stalinin hautajaisista joita kuvassa oleva nayttavat surevan.
Kolyman valtatien alueella kaikki kaupungit ja tiet on vankien tekemia. Ust-Neran teatterissa vangit nayttelivat, urheilukilpailuissa vangit kilpailivat.
Taalla ei muita silloin asunut. Vankeja ja vartijoita.
Ennen kuin taalta loydettiin timantteja. Ja samalla huomattiin, etta maapera on arvokas mineraaleista.
Nelikymppinen Sergei, Olgan poika on kaivosten pelastusmies. Han esittelee valokuvia kaivoksilta, punttisaleista, pelastuasemilta.
Ust-Neran lahistolla on viisitoista kaivosta. Onnettomuusherkkia.
"Tyoni on vaarallista," Sergei myontaa.
Seuraavassa kuvassa on karhu. Tapettu.
"Tama karhu tappoi poliisin", Sergei kirjoittaa venajaksi. Kaannoshjelma kertoo sen minulle englanniksi.
Karhuja taalla on paljon. Nyt juuri niita voi olla liikkella, nalkaisina ne hakevat ruokaa ennen kuin laskeutuvat talviunille.
- - -
Kolyman valtatie on pitka ja rankka kulkijalle. Erityisen rankka se oli rakentajille. Kun vangit tuotiin laivoilla Magadaniin, he siirtyivat lannemmas, monet tietoihin. Vangeista arvioidaan kahden miljoonan kuolleen ankarien olojen alueella.
Kolyman pikatien sanotaan olevan "road of bones", tie ihmisluista rakennettu.
Vangit muuallakin Siperian vankileireilla tiesivat pelata Kolymaa. Taalta ei yleensa palattu.
Siperia opettaa, sanotaan. Kolyma opettaa, Siperiassa sanotaan.
Pakeneminen oli mahdotonta. Talvella sen estivat hyytava pakkanen ja vuoret. Kesalla armottomat suot, hyttyset, pitka matka ja vuoret.
Magadania kutsuttiin sarreksi. Meri oli taalta ainoa reitti. Vankileirien saaristoa.
- - -
Kello on puoli yhdeksan aamuyolla. Istun pakettiauton etupenkilla.
Katson edessa olevaa kylttia: Nekunja-joki. Olen katsonut kylttia pian jo viisi tuntia.
Olemme edenneet 600 kilometria Jakutskista. Matkaa on tehty 12 tuntia.
Viisi tuntia sitten auto yritti nousta makea Verhojanskin vuorilla. Takapyorat pyorivat tyhjaa ja auto kaantyi liukuun alamakeen. Vieressa oli pimeaa, mutta aamulla tulisin huomaaman: rotkohan siina.
Uusi yritys, yhta huono lopputulos.
Kuski kuorsaa vieressani kuskin penkilla. Takana on viisi muuta torkkuja. Toivottavasti kuskilla on kikka kakkonen.
Jakutskista lahdon jalkeen pian paasimme Lena-joelle. Joki on iso, eika sen yli mene siltaa. Mutta lossihan sopivasti odotti aaltoilevan joen rannassa.
Kun paastiin liikkelle, ei mentykaan suoraan joen toiselle rannalle vaan puolitoista tuntia kohti ylajuoksua. Etelan suuntaan.
Toisen kerran ylitimme joen lautalla illan hamartyessa. Tyynta Aldan-jokea kuljimme perati kaksi tuntia.
Sateen pehmittama ranta aiheutti lastausongelmia. Lautturit yrittivat auttaa tyontamalla puita pyorien alle, tyontamalla autoja ja siirtamalla lautan paikka.
Aikaa kului.
Ja nyt automme matkustaja Vova jo viittoilee. Maki on kunnossa. Lahdemme viiden tunnin tauon jalkeen liikkeelle. Tiekarhu on kaynyt moyhentamassa maen, ja huonoillakin renkailla siita paasee ylos.
Maisemat ovat upeaa vuoristoa. vastasatanut lumi kaunistaa maiseman entisestaan.
Tien varrella on useita hautamuistomerkkeja, joissa on auton ratti kiveen kiinnitettyna. Nyt nakyy uusi variaatio. Muistolaatan edessa on lentokoneen siivet.
"Alaskasta tullut lentokone putosi tanne", kertoo kuljettaja.
Onnettomuss sattui sota-aikana, kun maahan tuli apua Yhdysvalloista. Natseja vastaan oltiin liittolaisia.
Kolyman valtatiella ei ole julkista liikennetta. Tiella ei ylipaansa ole paljon autoja. Valilla saattaa menna tuntikin ettei tule ensimmaistakaan autoa vastaan.
Liikkumaan paasee takseilla, jotka loytaa lehti-ilmoituksista. Toimiva systeemi.
Matka jakutskista Magadaniin kesti viisi vuorokautta, josta autossa istuin 50 tuntia. Nopeutta autolla yleensa oli 50-60 km tunnissa. Sen parempia teita ei ikiroudan paalle rakenneta.
Tie- ja siltatoita tehtiin monin paikoin. Tie on varsin hyva. Ainakin huomattavasti parempi kuin Magnus Londen matkan aikana 1995.
]]>Jakutsk on maailman kylmin kaupunki. Lumi peittaa kaupunkia kahdeksan kuukautta vuodessa. Tammikuussa 40 asteen pakkaset ovat normitila. Nelja vuotta sitten taalla mitattiin 67 asteen pakkaslukema.
Nyt ei ole lunta. Eika edes pakkasta, paitsi oisin.
Ikiroudan tutkimuskeskuksessa sen sijaan on 12 astetta pakkasta. Laskeudumme portaita12 metrin syvyyteen, jossa sailytetaan kopiota mammutinpoikasesta.
Puolivuotiaana kuollut mammutti eli 39 000 vuotta sitten Kolymajoen seudulla. Merkittava loyto tehtiin 1977 kultakaivausten yhteydessa Susumanin lahella.
Mammutin ruumis oli sailynyt jaassa erinomaisesti. Alkuperainen loydos on viety museoon Pietariin.
Instituutin luolastossa on esilla myos 10 000 vuotta vanhaa puuta. Palanen loytyi, kun luolastoa kaivettiin.
Lansi-Euroopan kokoisen Jakutian maaperasta 90 prosenttia on ikiroudassa. Koko Venajasta ikirouta pitaa vallassaan 60:ta prosenttia maa-alasta.
Jakutskin kohdalla routa yltaa 160 metrin syvyyteen.
Lyhyen kesan ajan Jakutsk on kuitenkin varsin helteinen. Heinakuussa lampotila saattaa kohota pitkasti yli 30:n.
Kesan aikana maanpinta sulaa 2,5 metrin syvyyteen.
Talot Jakutskissa on rakennettu betonisten pilarien paalle. Talojen alla on tyhjaa tilaa, betonitolppaviidakkoa, valilla metrinkin verran. Verrattomia leikkipaikkoja lapsille.
Mikali talo rakennettaisiin suoraan maan paalle, rakennus lammittaisi maata ja sulattaisi routaa. Sita myoten talot painuisivat hiekkaan ja isommat talot saattaisivat romahtaa.
Oudolta Jakutskissa nayttavat myos hopeanvariset putket, jotka kulkevat maan paalla. Paikoin putkiryhmat kulkevat monen metrin korkeudella. Niissa putkissa kulkee kaupungin kuumavesi.
Arkkitehtuurisesti Jakutsk on mielenkiintoinen. Monin paikoin talot ovat yha neuvostomallia. Sirpit, vasarat ja punatahdet ovat yha kovaa valuuttaa.
Niiden oheen kaupunkiin on noussut useita moderneja rakennuksia. Tyomaita on kaynnissa, ja kaupunki nayttaa kasvavan vilkkaasti.
Taalla kukoistaa timanttibisnes. Jakutiassa on timanttikaivoksia, ja niista tyota riittaa sen verran, etta kaupungilla on vetovoimaa.
- - -
Aamu Nerjungrissa on tihkusateisen hamara. Kello on vahan yli kuusi, juna saapui asemalle juuri Tyndinskista.
"Jakutia, Jakutia", ilmoittaa asemalaiturilla kaveleva mies.
Seuraan hanta pikkubussiin. Kymmenpaikkaisessa bussissa on kuusi miesta, mutta auto ei jaa odottamaan. Edessa on pitka matka, ja valoisan aikaan olisi hyva ehtia pitkalle.
Aamu alkaa pian sarastaa, mutta auton ikkunat pysyvat sateessa hikisina. Asfalttitieta sentaan.
Pian tihku muuttuu rannaksi. Eika aikaakaan kun tien posket alkavat olla valkoisia. Kellertavat lehtikuuset savyttavat oudosti maisemaa.
Ranta muuttuu lumeksi. Pian tiella on senttien lumivaippa. Urista on vaikea poistua ohittamaan matelevia rekkoja.
Noustaan ylemmas. Rekat ovat juuttuneet makeen. Yksi rekka on tiella poikittain, takapyorat ojassa.
Paahdamme eteenpain. Kukaan ei puhu mitaan. Joku yrittaa jatkaa youniaan. Miehen paa retkottaa ikavasti.
Lounastauon jalkeen maa on jalleen mustaa. Tiekaan ei enaa ole asfalttia. Niljakas kura heittaa jalkensa auton sivuikkunoihin, joista ei kunnolla enaa nae lapi.
Kylia on harvakseltaan, metsaa enemmankin. Taigaa.
Lounastauolla kolme miehista ostaa votkapullon. Paivan ensimmaisen. Yhtakkia he ovatkin uteliaita. Haluavat ihmetella minulle aaneen, mista tulen, kuka olen.
Ja tarjota votkaa. Pyytaa viereensa istumaan. Aijahalauksia.
Toisen votkapullon jalkeen kolmikkoa alkaa nukuttaa. Votkamatkailulla on hyvat puolensa. Selvin pain ei noissa pikkubusseissa toyssyteilla pysty nukkumaan.
Pimeys on jo saapunut, kun tullaan joelle. Jokea ei nay, silla missaan ei ole valoja. Kuljettaja kuitenkin tietaa ajaa jonkinmoiseen lossiin. Pilkkopimeaan.
Puoleen tuntiin ei tapahdu mitaan. Sen jalkeen lossi alkaa pyoria. Autossa avataan kolmas votkapullo.
Puoli tuntia myohemmin ajamme lossista. Joki on ylitetty.
Puolitoista tuntia viela matkantekoa, yolla kahden jalkeen saavumme Jakutskiin. Takana 19,5 tuntia istumista.
Matkan aikana lukuisia kusi- ja tupakkataukoja seka kolme ruokataukoa. Ruokapaikat olivat yllattavan hyvia siihen nahden etta ne sijaitsivat keskella ei mitaan.
Mista niihin loytyy tyontekijoita? Yhdessa jopa tehokas nuori nainen osasi puhua hyvaa englantia.
]]>Olen Skovorodinon iltapaivassa. Junan lahtoon on viela pari tuntia aikaa.
Avaan oven. Diskovalot pyorivat ja venalainen turbotekno jumputtaa kaapin paalla olevasta mankasta. Keskella salia nuori tytto keinuttaa vartaloaan, hivelee liivinsa naruja. Katsoo kulmapoytaan jossa istuu kolme muuta nuorta naista.
He eivat ole huomaavinaankaan tulijaa. Tulija ei ole huomaanivaankaan heita. paitsi peilin kautta voi vahan vilkaista.
Sali on muuten tyhja. Tiskin edessa kuusikymppinen, liinapainen nainen odottaa, mita kulkijalla on asiaa.
Han ojentaa ruokalistan johon on kaunokirjoituksella rustannut paivan tarjonnan. Painetusta venajan listasta tunnistan jo aika monta ruokalajia, mutta tasta tutulta nayttaa ainoastaan plov.
Jaan oven viereiseen poytaan odottamaan risottoannostani, kun naiset edelleen valmistautuvat illan esitykseensa.
- - -
Juna saapuu Tyndinskiin vahan ennen puolta yota. Keskella metsia avautuu nakyviin maen reunalla kerrostaloja. Asema on komea: kaksi 30-metrista tornia, joiden valissa ylhaalla eraanlainen silta.
Merkki muistuttaa BAM-radan tunnusta.
Eika nyt ollakaan missa tahansa kaupungissa. Tyndinsk on BAM-radan eraanlainen paakaupunki. 3100-kilometrisen radan puolivalissa.
1930-luvulla neuvostojohto halusi rakentaa toisen rautatien Trans-Siperian pohjoispuolelle. Alueella oli runsaasti mineraaleja, ja junayhteys oli tarpeen myos puiden kuljettamiseen.
Myos vankityovoimalle kaivattiin tekemista.
BAM-radan, Baikalsko-Amurskaja magistalin, tyot loppuivat kuitenkin sotaan. Voimavarat piti siirtaa toisaalle.
Ratatyot aloitettiin uudelleen 1974, jolloin neuvostomaan valit Kiinaan olivat heikot. Brezhnev pelkasi, etta Kiina saattaa hyokata maahan. BAM-rata olisi suojaisena tuhat kilometria Trans-Siperiaa pohjoisempana.
Johto halusi myos nostaa kommunistinuorison henkea. Haluttiin luoda maahan vuosisadan sankariprojekti. Moni idealistinen nuori saapui Lansi-Venajalta vapaaehtoiseksi rakentamaan unelmaa.
Rataa varteen tarvittiin kaupunkeja. Tynda perustettiin vuonna 1974 BAM-kaupungiksi. Sen rakentamisesta vastasivat moskovalaiset.
BAM osoittautui miltei ylivoimaiseksi projektiksi ja mahdolliseksi suureksi ekologiseksi katastrofiksi. Suuri osa radasta sijaitsee ikiroudan alueella. Kun ratalinjat oli puhdistettu kasveista, maa yllattaen menettikin huomattavat maarat kantavuudestaan. Kiskot olivat pian monin paikoin kuin keitettya makaronia.
Lisaksi rata kulkee vaikeiden vuoristoseutujen lapi. Paaosa radasta oli aikaisemmin taigaa, asumatonta metsaa.
Rata kuitenkin valmistui virallisesti 1984, jolloin molemmista suunnista saapuneet junat kohtasivat Tyndinskissa. Vaki hurrasi ja neuvostojohto hyrisi, kun linja avattiin nayttavasti.
Todellisesti BAM valmistui vasta 1991. Avajaisiin rata saatiin sellaiseksi, etta siita hetkellisesti junat paasivat valiakaiskeinoin lapi. Poliittinen johto ummisti silmalla. Kaikki oli valmista, koska viisivuotissuunnitelmassa niin oli paatetty.
Edessa oli viela isoja tunnelityomaita seka radan uudelleen pohjustamista. Rahaa niihin oli vaikea saada, silla virallisestihan rata oli jo valmis.
1991 kun BAM valmistui, ei enaa ollutkaan kirkasta neuvostotulevaisuutta. Ei ollut enaa Neuvostoliittoa. Radan varren kaupunkeihin muuttaneet - lahinna rakennustyomiehet perheineen - kokivat tulleensa petetyiksi. Monet kaupungit ovatkin nyt aavekaupunkeja.
- - -
Koivut ovat paaosin varistaneet kellastuneet lehtensa. Kavelytie nousee hiljaksiinn ylamakea kohti siltaa.
Sillalla molemmin reunoin kulkee groteskit kaasuputket, monikymmensenttiset. Ne on suojattu kuin valiakaisesti karhuntaljan kaltaisella eristeella.
Sillan jalkeen maki kohti Tyndinskin keskustaa kay jyrkemmaksi. Kerrostalot ja liikkeet on piilotettu lehtipuiden suojaan.
Ensimmaisena oikealla puolella on Ikea. Toisen puolen tieta elokuvateatteri esittaa tana iltana Conan barbaarin. Scwarzenegger taitaa Tyndinskin nuorisolle olla kova nimi.
Huvipuisto nayttaa hylatylta. Vieressa kahvilakatoksessa muutama ihminen pitaa sadetta.
- Haluatko kahvia, joku kysyy.
Menen katoksen alle kysyaksi missa on BAM-museo.
Vetta tihuttaa, sormet ovat kohmeessa. Kahviini on lapattu lusikkakaupalla sokeria. Pieni Sasha-poikaa ihmettelee ujona tulijaa. ieressa mummu ja tati lisaavat taskumatistaan juomaansa lammiketta.
Enka minakaan suostu rautapenkille istumaan, vaikka Sashan isa sita moneen kertaan pyytaa.
Museo loytyy lehtevien puiden varjosta. Takorautaportti muistuttaa Auschwitzin kuuluisaa Arbeit macht frei -porttia. Tassa vaan teksti on BAM-museo.
Portissa roikkuu iso munalukko.
Ylempana on toinen, pienempi portti, josta satunnainen kulkija loytaa sisaan. Jos loytaa.
Kerran kierrettyani kaksikerroksisen rakennuksen ympari uskaltaudun kokeilemaan ovea, joka yllattaen onkin auki.
Saranoita ei ole taidettu rasvattu sitten museon valmistumisen. Saavun eteiseen. Uusi, nariseva ovi jonka takana pienen poydan takana istuu vanhahko nainen paksu takki yllaan.
Han opastaa minut pitkaa kaytavaa eteenpain, jossa toinen samanmoinen nainen yllattyy samalla tavalla vieraan nahdessaan.
Museo esittelee useissa, kylmissa huoneissa rautatietyomaata sadoin kuvin, kartoin, suunnitelmin. Kuvissa nakyvat niin mutkalle painuneet kiskot kuin kommunistijohtajat tyytyvaisina riveissaan. Partaiset miehet lyomassa kiskoja paikalleen ja pitamassa ansaittua taukoa valmiin linjan vieressa.
Esilla on tyokaluja, kiskonpatkia, kunniamerkkeja. Tyomiesten mokkeja ja paljoja kallioperasta.
Eihan koko Tyndinskia olisi ilman tata museota. Eika museota ilman kavijaa. Veikkaanpa etta olen paivan ainoa vieras.
- - -
BAM-taustoista ja monesta muustakin blogin Venaja-aineistosta kiitokset Magnus Londenille ja hanen mainiolle kirjalleen Matka maan aariin. Kirja on ehka merkittavin innoittajani talle matkalle.
]]>Molemmin puoli junaa avautuvat laajat ruohotasangot. Pohjoisessa usvan lapi haamottaa kukkuloita. Nakyy hiljainen, harmaa kyla. Yksittainen auto liikkuu kauempana.
Etelassa maisemaa hallitsee keltapunertava lehtimetsikko, joka valtaa tilan ruohikolta. Takana on tallakin puolella kukkuloita, jotka jaavat siniharmaiden pilvien ja lumisateen alle piiloon.
Tuntuu, etta matka kohti itaista Venajaa alkaa juuri nyt. Baikalin jalkeen lahes kaikki muut reppureissaajat kaantyivat etelaan kohti Mongolian aroja.
- - -
40-tuntinen etappini on alkuvaiheessa. Vuoteeni on vahan tukalampi kuin aiemmin. Olen kolmannen luokan platskart-paikalla, kaytavan suuntaisella ylapetilla.
Ongelmaa ei isommin muuten olisi, mutta kun olen vahan liian iso talle patjalle. Jalkoja ei saa millaan suoraksi. Etenkaan jos aion pitaa myos niskani suorassa, kuten olisi tarkoitus.
Paivisin voi hyvin etsia istuinpaikan jostain muualta, esimerkiksi punkkani alapedilta, mikali senkin asukki sattuu istumaan ja on siten nostanut vuoteensa ja kaantanyt esiin poydan.
Tassa nytkin istun ja ihmettelen.
Vartiotornit, piikkilankaa, kranaatinheittimia.
Seuraavaksi nakyy saha lautatapuleineen. Tullaan hieman isompaan kylaan. Juna pysahtyy kahdeksi minuutiksi. Ei ehdi ulos jaloittelemaan.
Junassa alkaa olla kuuma, vaikkei ulkona olekaan. Tekisi mieli avata ikkuna, mutta ei naita ikkunoita voi avata. 24 astetta, kertoo junan digitaalimittari.
Kyla. nainen kavelee kasi poskella. Riiputtaa paataan niin etta leuka kay rintaan. Onko hanella kylma?
Toinen nainen polkee samaan suuntaan polkupyoralla. Kumpikaan ei edes vilkaise kohti junaa.
Toisella puolella talossa lahella rataa palaa valo. Talon edessa on kaksi isoa lautasantennia.
Koira kavelee raittia, sekin roikottaa paataan. Sipulikupolikirkko on remontissa. Tallinkien ymparoimana.
Pyry sakenee. Varittaa jo valkoista jalkea maahan.
Valilla Ingoda-joki tulee kuin vain kurkistamaan rautatieta. Kiemurtelee pian taas kauemmas.
Avaan kirjani. Voisin luoda vetoa, etta kukaan muu tassa junassa ei lue Solzenitsynia. Ylipaansa ani harva junan venalaismatkustaja lukee yhtikas mitaan.
Tai jos lukee niin lehtia, tekee ristisanoja. Monet ovat avanneet lapparinsa ja katsovat elokuvaa. Joku yrittaa ratkoa Rubikin kuution tapaista. Pieni lapsi jarjestaa viihdyketta perheelleen. Kun lapsi nukahtaa, vanhemmat vain hymyilevat.
Mutta ei voisi olla paljon hienompaa ymparistoa ja tunnelmaa lukea Ivan Denisovitshin paivaa.
- - -
Kilometritolppa 5901. Uusi aamu.
Ratkaisujen aika. Vvessa olisi aika siisti, kavin katsomassa. Mutta jos nyt kayn tyhjennyksella, voi olla etta joudun vessaan junassa viela toistamiseen. Mutta jos nyt odotan, saattaa vessa olla aika paskainen.
Mita tehda? Paatan keskittya yhden tyhjennyksen taktiikkaan ja siirran vessakayntia.
Edellisella Venaja-reissullani 2004 tapaamani suomalaiset nuoret laakarit olivat paatyneet toisenlaiseen ratkaisuun. Laakarin tapaan ratkaista.
He soivat immodiumpillerit aamuin ja illoin. Riitti pitamaan hadan loitolla ainakin nelja paivaa.
Paskan sailominen omassa kropassa ei hyvalta ajatukselta tunnu.
- - -
Taas kyla. Katot ovat lumesta valkoisina. Lunta on myos maan pinnalla. Naky on komea, silla lehdet ovat varikkaina ymparilla. Puissa yha roikkuvat.
Taitaa olla talvi vasta kokeilemassa, ei viela tee tuloaan. Ja seuraavana paivana huomaankin, lampimampaa saata on tulossa.
Vastapaatani istuu kirgiisin nakoinen mies, joka maiskuttaa aanekkaasti aamupalaansa. Jarsii tyytyvaisena rasvaa tihkuvia kanankoipia.
Kilometritolppa 5951.
Ikkunan takana kaksi mummoa kantaa kumarassa painavia kasseja. Millaistakohan heidan elemansa on? Mista he unelmoivat? Elavatko he niin kuin Ivan Denisovits vankileirillaan, paivan kerrallaan. Murehtien mita tanaan syodaan.
Vai haaveilevatko rivitalonpatkasta ja aurinkolomasta Sharm el Sheikissa?
Kilometritolppa 6104.
Ymparilla on katkenneita, alastomia koivunrunkoja. Onko taalla kaynyt myrsky vai metsapalo?
Valilla nakyy tiuhasti puita joiden lehdet suorastaan hukkuvat oranssin savyihin. Aurinko punnertaa pilvien lomasta.
Koivurunkojen alla on metrista pusikkoa, jossa oma varikirjonsa.
Taallahan on kaunista!
Maisema katoaa. Jalleen yksi kemikaalivaunujuna puskee vastaan. Junaa kestaa vaunukaupalla, varmaan sata vaunua.
Aamu. Aamupaiva. Iltapaiva.
Kilometritolppa 7316 jattaa minut junasta ja Siperian radalta.
Skovorodino.
Alkaa uusi matka. Matka kohti pohjoista.
]]>Ei mitaan sankkaa pyrya sentaan. Hiljaiset hiutaleet haparoivat kohta maata. Ujoina keinuttavat hetken ennen kuin tipahtavat. Eivatka edes markaa jalkea jata asfalttiin.
- - -
Yo Olkhonin saarella on levoton. Taysikuu on jossakin pilvien takana, lieko siina unen estaja?
Tuuli ulisee Nikitan majatalon peltikatoissa. Seinan takaa kuuluu jalleen: Kraah... fiut.
Eilen taloon tuli 24 kiinalaista. Ja totta kai ne taallakin sylkevat. Ainakin omissa huoneissaan ja roiskeista paatellen myos vessassa.
Enta eteistilassa jossa on pesuallas. Ja altaan vieressa ampari, josta sangolla ammennetaan vetta pesusoikon ylla olevaan sailioon. Ja sielta valuvalla vedella pestaan hampaat ja naama.
Ei kai nuo kiinalaiset luule tuota sylkykupiksi? Vanhoja miehia. Mita ne lansimaiden tavoista tietavat?
Teksti pesualtaan vieressa on yllattava: Kayta vetta saastaen, silla se on kallista.
Olemme nimittain Okhonilla, Baikalin saarella. Ja Baikalissa on lahes viidesosa kaikesta maailman makeasta vedesta. Kaikki Suomen jarvet mahtuisivat Baikaliin sataan kertaan.
Baikal on 636 metria pitka, parhaimmillaan (itse asiassa hyvin lahella Olkhonin saarta) 1637 metria syva.
Olkhon on jarven puolivalissa, suurin saari. Paikka on yksi merkittavimmista shamanismin keskuksista.
Ennen kaikkea Olkhon on kaunis. Saarella on pituutta 70 kilometria, ja siihen matkaan osuu monenmoista jyrkannetta ja kumparetta.
Samoja jyrkanteita ja vuoria saarella ollessa voi ihailla mantereen puolella. Kuten tuota kalliomuodostelmaa, joka avautuu ihan Karl Marxin kasvoina. Silmat, parta, paan tuttu asento sellaisena kuin olemme miehen oppineet tuntemaan.
Tai tuo jyrkanne.
"Naetko naisen maakavan, levittavan jalkojaan. Nuo kaksi pienta kalliokukkulaa ovat polvet, niista alaspain lahtevat jalat", burjaattiopas kertoo silmat innosta sirrillaan.
Totta vie. Ja sopivasti pieni puskakin juuri paikallaan... Taman djeevuskan saaret ovat venalaisen pitkat, 200-metriset. Jyrkanne kohti merta, kuten paikalliset Baikalia kutsuvat, on huikean kaunis ja vahan pelottavakin.
Olkhonin keskus on saaren puolessavalissa oleva Kuzhirin kyla. Siella puolestaan Nikitan guesthouse vetaa lahes kaikki turistit puoleensa.
Kylan kohokohta on pieni supermarket, josta saa jaateloa. Eika mita tahansa jaateloa vaan jaateloa jonka hopeisissa papereissa lukee punaisin kirjaimin CCCP.
Nikita on kuusikymppinen, hyvakuntoisen oloinen mies. Entinen Neuvostoliiton pingismestari.
Han on luonut majatalostaan eraanlaisen Baikalin chartelandian. Majatalon keskus on ruokasali, jossa saa kolme lamminta ateriaa paivassa, ja ateriat kuuluvat aina majoituksen hintaan. Paarakennukse ymparilla on kaksikerroksisia puisia rakennuksia toistakymmenta.
Tyontekijoita on varmaan parikymmenta.
Irkutskissa kaikki tapaamani reissaajat olivat joko tulleet Olkhonilta tai sinne menossa. Suurin osa Nikitalle. Kun kavin Irkutskissa 2004, suurin osa kavi lahempana Listvjankassa, vain harva puhui Olkhonista. Nyt kukaan ei ole maininnutkaan Listvjankaa.
Nikitan majataloon ei kokoonnu pelkastaan reppureissaajia.
Tutussa kiinalaisryhmassa on 24 henkiloa, osa on innostuneita valokuvaamisesta.
Kova-aanisen puhinan ja kiljunnan kautta he heti saavuttuaan pystyttavat majatalon pihalle jalustat ja zoomaavat jonnekin. Monella roikkuu kummallakin olkapaalla viela toiset ja kolmannet kamerat.
Mahtaavatkohan he osata kayttaa kameroitaan?
Taalla tapasin myos baijerilaisen kuusikymppisen pariskunnan, jolla on aikaa reissata kun lapset on muuttaneet pois kotoa. Amerikkalainen neljan elakelaisen ryhmasta huomasi heti ainakin sen etta he ovat amerikkalaisia. Italialaiset keraantyivat heti tavernan pianon lahelle ja alkoivat esittaa richardclyderman-musiikkia.
Kiintoisa verrata myos reppureissaajia seitseman vuoden takaisiin. Reissaajat tekevat aina vaan pitempia matkoja. Kuten Tuvassa tapaamani kolmekymppinen kanadalaisnainen, joka jatti tyonsa ja reissaa pitkin Aasiaa ainakin vuoden, ehka toisenkin.
Monet nimenomaan ovat jattaneet tyonsa.
Tai no... kiireinen kiinalaisryhma on matkassa viikon. Eras nuori nainen ryhmasta puhuu erinomaista englantia. Hanella ei ollut mitaan hajua mita he tekevat seuraavan paivana. Ryhman johtaja aikanaan kertoo.
Tai kaliningradilanen pariskunta. He olivat saapuneet Baikalille neljaksi paivaksi.
Kuuden aikavyohykkeen paahan.
Idassa ei taideta downshiftata.
- - -
Hiutaleita yha tupruttaa Irkutskissa. Juna lahtee illalla eteenpain.
Ajoitus meni vahan pieleen. Irkutskin kaupunki nimittain juhlii tanaan. Tayteen tulee 350 vuotta.
Ilotulitukset ja hauskanpito alkavat juuri kun lahden eteenpain.
Asiat eivat tiettavasti liity toisiinsa.
]]>Poikavuosinani tv-sarjan tsaarin kuriiri seikkaili kaupungissa. Tai ainakin sarjasta kaupungin nimi jai mieleen.
Sarja oli jannittava ja eksoottinen. Ei ole tainnut tulla sittemmin uusintana. Voisi olla aika pettymys tana paivana.
Irkutsk kaupunkina on minulle uusinta. Seitseman vuotta sitten kavin taalla. Varsin erilaiselta kaupunki nayttaa.
Vihrea, eurooppalainen.
Yksi asia kuitenkin vanhasta Irkutskista muistuu mieleen. Mummot paivystavat edelleen vihannestorilla. Taitavat vielapa olla samat mummot.
Vihannes- ja hedelmatorit Venajalla ovat mummojen valtakuntaa.
- - -
Kilometritolppa 4336.
Venajalla tykataan kilometritolpista. Bussien ikkunoistakin aina voi matkan kulkua seurata lukeman suurenemisena tai pienenemisena.
Valilla on vaikea sanoa, mista lukema alkaa tai mihin se paattyy.
Nyt on helppo sanoa. Moskovasta.
Suomessakin takavuosina oli kilometritolpat. Massiiviset kiviset.
Juoksulenkeilla saattoi mitata matkaa ja vauhtia. Silloin kun viela jaksoin juosta.
Missakohan Suomen kilometritolpat nykyaan ovat. Kilometritolppamuseossa? Numero 32 Eurantiella oli tv-kovalenkin kaantopiste J. Terhon lenkilla, saattaa kilometritolppamuseon vitriini tulevaisuudessa kertoa. Ja sama venajaksi.
Kun aamulla jatkoin matkaani itaan, pelkasin pahinta. Viereeni ilmestyi kaksilapsinen perhe, arviolta 1- ja 2-vuotiaat.
Edessa 18 tuntia matkaa. Mitahan tastakin tulee?
Kilometritolppaan 4336 mennessa olen jo huomannut, etta matkani on jalleen mainio. Perhe on tadzhikistanilainen, oikein ystavallisia ihmisia. Ja lapsetkin, no...
Perhe on matkalla jonnekin Baikaljarven itapuolelle. Isannan, Sherzodin tyon peraan.
Kaukana ovat hekin kotoa. Keskustelemme venajaksi, minakin sujuvasti sanakirjaa plaraten.
"Paljonko Suomessa saa palkkaa", Sherzod kysyy. Innostuu kun vastaan.
"Paljonko Suomessa maksaa Opel".
Sherzodin innostus lopahtaa.
Puhumme saasta. Dushanbesta. Afganistanista. Lapsista.
Aitin Narsiba imettaa nuorimmaista. Vaalea venalaistytto kay katsomassa, olisiko ikaistaan leikkikaveria.
- - -
Parin paivan junamatkani oli alkanut jo paivaa aikaisemmin. Abakanista juna lahti iltakahdeksalta. Perilla Krasnojarskissa oltiin aamukuudelta. Konduktoori huudatti kirkkaita valoja jo puoli viidelta.
Aamutoimiin.
Krasnojarskissa aikaa oli kahdeksan tuntia, joten jatin rinkan sailytykseen. Sen jaljilta nimeni seka passini numerot ovat jalleen yhdessa uudessa paperissa. Kasin kirjoitettuina.
Venalaiset tykkaavat tehda tilastoja, joita takuulla yksikaan ihminen ei ikina tule lukemaan.
Krasnojarskin aamu oli kalsea ja kylma. Nippa nappa plussan puolella. Paivisin aurinko lammittaa sen verran, etta jos pukee hupparin, on parempi valita kadun varjoisampi puoli.
Krasnojarskissa nakyi paljon sinivalkoisia kaulaliinoja, vaikka ei ehka yhta paljon kuin samana paivana Helsingissa stadikan kulmilla.
Keskustassa poliisi retuutti nuorta miesta, toinen poliisi kaveli perassa kadessaan sinivalkoinen kaulahuivi. Illalla pelattaisiin Siperian jalkapalloherruudesta klassikoderby Krasnojarsk Jenisei - Sibir Novosibirsk (joka paattyi 1-1, Venajan divaria).
- - -
4436.
Siperian ilta alkaa jo hamartya. Aurinko on laskenut, kuu alkaa ottaa valonkantajan roolia.
Vaunuosastoon saapuu jalleen venalainen pikkutytto. Puhaltaa saippuakuplia ja esittaa taitojaan hymyileville tadzhikeille.
Venalaistyton aiti noutaa pian tyttarensa eika ole huomaavinaankaan tadzhikkeja.
Laaksossa nakyvat kuusten latvat sumuharson keskelta.
Siperian syksy.
]]>